Tässä Wioliinan kaunis tarina, jolle teen päätöksen vasta joskus kun kissojen taivas odottaa...Tarina on siis itse Wioliinan näkökulmasta kuvattu.

" Makasin silmät tuhrussa kahden sisarukseni ja emon rinnalla, jossakin pimeässä paikassa. Yht äkkiä tilan valtasi kaunis päivän valo, siristelin silmiäni. Isot kädet lähestyivät minua ja nostivat minut syliin. Haistoin erillaisen hajun, tunsin olevani turvassa, jospa minut otettaisiin ja vietäisiin jo uuteen kotiin. Olin tuolloin vasta 3 viikon vanha. Olin heikko, sillä emoni vietti suuren osan ajastaan ulkona, metsästämässä hiiriä. Kuulin kuin paikalle tuli lisää väkeä ja alkoi kiivas väittely. He väittelivät kai siitä saisinko mennä asumaan heidän luokse. Olin vieläkin tytön sylissä, pidin kynsillä kiinni. Tyttö halusi pelastaa minut, mutta keskustelu oli kuulema loppuun käyty. Huoneeseen tuli tuttu nainen ja puhui siitä, että pennut, jotka eivät lähde heti, ammutaan metsässä. Mieleni valtasi pelko. Tuo kiltti tyttö laski minut takaisin maahan ja kaikki lähtivät. Olin taas siellä pimeydessä. Molemmat sisarukset lähtivät seuraavana päivänä viereltäni, minulla ei ollut enään ketää, keneen tukeutua....Kunnes kuulin taas tuon saman tytön äänen, olin silti peloissani, edelleen. Hän nosti taas minut syliin, mutta lähtikin kantamaan minua ulos. Pian hän alkoi juosta, mukana oli myös kaksi muuta tyttöä, toisella oli sylissä veljeni. Kuulin jostain pihalta vihaista koiran haukuntaa, mahassani kiersi. Sitten menimme johonkin taloon, pysyin visusti tytön sylissä. Minua nimitettiin "Prinsessaksi". Jouduin yllättäin laatikkoon, joka oli tosi pieni ja ahdas. Sen jälkeen en enään tiedä mitä tapahtui. Menimme johonkin autoon ja moottori käynnistyi. Matka ei kestänyt kauaakaan, tosin olin avuton pienessä tilassa. Auto pysähtyi ja taas kerran menimme johonkin uuteen paikkaan. Minut otettiin laatikosta ja haistoin taas tutun tytön hajun aivan vierelläni. Sain maitoa jostain pullosta, enkä tiennyt mitä oli tekeillä. Minua ei enään pidettykkään missään pimeässä paikassa (komerossa) vaan sain ison pehmeän tyynyn jonka päällä sitten nukuin. Kuvioihin ilmestyikin pieni hoikka koira, jota pidin emonani. Meidät laitettiin johonkin boxiin, tosin siellä tapahtuikin ihme! Yritin juoda tuolta koiralta maitoa ja yllättäin sitä sainkin, koiralla oli herännyt äidin vaistot. Niin kasvoin keinoemoni, koira-Annikan rinnalla ja meistä tuli erottamattomat. Ajatella, että minusta 3-viikkoisesta kissasta kasvoi kaikkien vaikeuksien läpi kaunis, kiiltävä turkkinen ja tasapainoinen kissa, jonka ei enään ikinä tarvitse kärsiä. En ikinä unohda sitä että tuo tyttö pelasti minut ampumiselta viedessään minut salaa kotiinsa, johon sainkin jäädä...En ikinä..Opin itsekkin ettei koskaan saa jättää heikointa pulaan. En oisi välttämättä selvinnyt ilman tuota lämmin sydämmistä koiraakaan, joka kasvatti minut. Siltä opin jopa murisemaan. Lupaan, että kun Annikaa ei enään ole, en unohda sitä siltikkään. Opin arvostamaan sitä mitä minulla on. Opin luottamaan."